Artikkelit



Esseeni Vapaan Taidekoulun kirjaan "Voisitko nähdä näin".

MAALARIN MAISEMA

Ajattelen oman kolmiulotteisessa maailmassa lepäävän katseeni ilmaisemista kuvapinnassa.

Maalatessa oma katse, ja hierarkia, jota näkymä ehdottaa, muodostuu varsinaiseksi kertomukseksi. Se on ehdotus katsojalle: voisitko nähdä näin? Tässä tarkoitan hierarkialla toisaalta aikajärjestystä, kuinka tietyt kontrastit ja asiat tulevat esiin nopeammin kuin toiset. Toisaalta kiinnostavuus luo myös oman järjestyksensä; haluan ehkä saada näkyväksi jonkun hiljaisen, lähes huomaamattoman asian.

Usein hakiessani sopivaa maalauspaikkaa tietyn levottomuuden ja odotuksen vallassa huomaan etsiväni jotain heti kiinnostavaa kohdetta. Se saattaa helpottaa työn aloittamista, mutta muuttuu taakaksi työn edetessä. Jos en etsi kohdetta vaan vietän rauhassa aikaa, lähes sattumanvarainen paikka voi tulla hiljalleen yhä houkuttelevammaksi ja maalaaminen on pakotonta.

En etsi ihannemaisemaa. Jokin näkymä tietyllä hetkellä, tietyssä valossa, tuntuu vain oikealta vastineelta mielentilaan.

Ymmärrän, että maalari voi etsiä täydellistä maisemaa. Seikkailevassa elämässämme on paljon toiveita ja myös paljon pelkoa menettämisestä. Voi tuntua inhimillisesti helpottavalta pysäyttää kaikki muuttumattomaan tilaan. Riittävän kaunis näkymä voi antaa illuusion jostain niin täydellisestä ja valmiista, ettei sen tarvitse muuttua.

Katsellessani maisemamaalausta huomaan ensin reagoivani kysymykseen, tuntuuko teos uskottavalta.

Jos maalauksen vaikutelmassa korostuu taitavuus, työ on varmasti etääntynyt uskottavuudesta. Oivallan, että voimme samanaikaisesti olla sekä taitojemme että taitamattomuutemme vankeja. Pieni herpaantuminen ja henkinen laiskuus saa astumaan kohti tuttua.

Jos juutun yksityiskohtiin, teos ei toteuta itseään; se voi näyttää luettelolta nähtyjä ihmisiä, esineitä, kasveja, pilviä... En koe näkeväni maalausta vaan kuvitettuja ajatuksia.

Haluan maalausta katsoessani aistia tekijän läsnäolon. Taiteilija saattaa kuitenkin oman ajattelunsa ja luokittelunsa voimalla etääntyä ympäristöstään ja lisätä omaa erillisyyttään. Tällöin teos voi taantua yleisiä asioita esitteleväksi.

Toisinaan kuitenkin hyvin hapuileva ja kömpelö maalaus, josta en voi paljoakaan järjellä tunnistaa, saattaa yllättäen olla uskottava ja koskettava.

Uskottavuus maalausta katsoessa merkitsee minulle mahdollisuutta eläytyä tekijän katseeseen. Jos näin ei käy, huomaan tarkastelevani työtä viileämmin.

KUVAPINTA

Kuvapinnassa myllertää valmiiksi voimia, jotka ovat seurausta sen rajallisesta luonteesta. Tyhjä maalauspohja voi tekijän silmissä olla latautunut suurella määrällä jakosuhteita, harmonioita sekä erilaisia konventioita asetella nähtyä ja ilmaista tilallisuutta. Uskon eri maalareilla olevan erilaiset kokemukset siitä, mitä kuvapinta heille on: peili, ikkuna, välitila, itsenäinen objekti....

VÄRI

Meidän ei tarvitse olla kiinnostuneita väreistä ja silti reagoimme herkästi valon muuttuessa vähänkin tavallisuudesta poikkeavaksi, tai huomaamme jonkin pinnan heijastavan väriä yllättävällä tavalla.

Pelkkä kahden tietyn värisävyn pinta-alasuhde voi saada aikaan tunnereaktion ja palauttaa mieleemme vanhoja muistoja.

Maalarilla on käytössään suhteellisen niukka väri- ja valööriskaala verrattuna näköaistimuksen efektiivisyyteen.

Siitä huolimatta väriaineet, niiden käyttäytyminen ja luonne-erot luovat oman kiehtovan maailmansa. Peittävät ja kuultavat, monimutkaiset ja yksinkertaiset (vai ajattelemmeko likaiset ja puhtaat), heikot ja voimakkaat väriaineet antavat ehtymättömästi keinoja ilmaisuun.

Valmiissa maalauksessa on nähtävissä, miten tekijä on kokenut värin työskennellessään.

Useille maalareille valöörimaailma tuntuu olevan keskeinen. Se antaa työlle lujan ja kompaktin oloisen rakenteen. Voimakaskin väri alistuu helposti vahvaan piirustukseen ja suostuu säestäjäksi.

Väri-ilmaisusta lähtevät taiteilijat hakevat ilmaisunsa jostain välimaastosta pyrkien seuraamaan havaitsemiaan värisuhteita tai tunnustellen sisäisempää värimaailmaansa.

Ihmissilmä on äärimmäisen mukautuvainen erilaisiin valoolosuhteisiin. Kun siirrymme tilasta toiseen, koemme valon värilliset muutokset voimakkaina, mutta hetken kuluttua valo tuntuu jo lähes neutraalilta. Pystymme tunnistamaan niin sanotun paikallisvärin hyvin erilaisissa valaistuksissa.
Fysiologisesti värinäkökykymme näyttää kehittyneen enemmän säilyttämään meidät hengissä liikenteessä kuin taltioimaan koko vaikutelmaa ollessamme tietylle hetkelle ominaisessa värillisyydessä.

Aloitteleva maalari saattaa turhautua lähtiessään ulos taltioimaan sinistä hetkeä. Nähty väri ei suostukaan pysymään liikkumatta paikallaan.

On jännittävää huomata, kuinka kohteen tutkiminen maalaamalla on yhtä lailla oman katseen tutkimista.

Meillä on heikot välineet värin tarkkaan muistamiseen. Emme voi vain vilkaista värillistä esinettä ja lähteä ostamaan täsmälleen saman sävyistä maalia.

Mielestäni havaintomaalaus toimintana helpottaa värien muistamista. Sävyjen sekoittaminen omista tutuista väriaineista tuo motorisen muistin avuksi.

Paikka, jossa olen maalannut, palautuu yllättävän läsnä olevana mieleen myöhemmin. Voin kokea mielekkääksi maalaamisen olosuhteissa, joissa en kykene näkemään työtä, jota olen tekemässä.

Seuraavana päivänä jo tehty maalaus ei välttämättä vastaa näkemääni juurikaan, mutta motorinen muisti auttaa korjaamaan työn, koska olen jo kertaalleen luullut hakeneeni toivomani värit.

Tarkkaillessani jotain näkymää kohtaan loputtoman monimuotoisuuden. Kiinnittäessäni huomioni johonkin yksityiskohtaan tai valitessani mahdollisimman yksinkertaisen aiheen huomaan jälleen tarkkailevani jotain muuttuvaa ja loputtoman monimutkaista. Siksi sama näkymä vastaa jokaisen maalarin katseeseen eri tavalla, samoin kuin jokaisen maalarin jokaiseen mielentilaan. Voimme maalatessamme laajeta ympäristöömme tai antaa näkemämme tulla osaksi itseämme. Mikä sitten on etäisyytemme maisemaan?

Ajatellessamme maisemaa mieleemme tulee jokin meistä irrallaan oleva näkymä. Haluan todeta maiseman alkavan silmistäni; mitään etäisyyttä ei ole. Puihin, taloihin ja ihmisiin – niin sanottuihin kohteisiin – saattaa olla välimatkaa. Taivas ja ilmakehä ovat kuitenkin kiinni minussa. Valo kohtaa ja ympäröi minut kuten kaiken muunkin. Olen yksi mahdollinen piste, joka luonnehtii ympäristöä ja suhdettaan siihen vaikka maalaamalla.
Istuessani tässä voin tarkastella ympäristöäni. Edessäni on pöytä ja paperi ja kädessäni kynä. Ikkunasta


Pekka Hepoluhta, Katariina Saksilaisenkatu 6 A 2, 00560 Helsinki, Puh. 050 5305103 Mobiili